Kotona olemisen sietämätön keveys
Kotona voikin olla ihan kivaa. Tämän olen viimeisen parin kuukauden aikana huomannut. Aina kotona ei kuitenkaan ole ollut kauhean kivaa eikä ole vieläkään joka päivä. (Tämäkin postaus minulla oli mielessä jo jonkin aikaa, mutta sitten tuli pari nihkeämpää päivää, eikä huvittanut tätä kirjoittaa.) Nyt taaksepäin katsoen ensimmäiset viikkoni kotona olivat varsin rankkoja. Vaikka olin omasta mielestäni hyvin valmistautunut, kotona lapsen kanssa oleminen on yksi niistä asioista, joihin ei voi oikein etukäteen valmistautua. Sen, miltä kotona oleminen tuntuu, tietää vasta kun siihen ryhtyy. Ja aluksi se tuntui suoraan sanottuna raskaalta.
Pahiten minut yllätti homman kokonaisvaltaisuus. Toisin kuin (useimmissa) töissä, kotona lasta hoitaessa ei voi päättää, että nyt pidän kahvitauon ja jätän siksi aikaa kaiken muun. Tilanne on yleensä päällä koko ajan. Kun jäin kotiin, Tyttö oli juuri sen ikäinen (10 kk), että hän vaati jatkuvaa huomiota ilman että olisi vielä nukkunut pitkiä yhtäjaksoisia päiväunia välissä. Ja kun Tytön hereillä ollessa ei oikein voinut tehdä mitään muuta, tuli nukkumisjaksot käyttää tehokkaasti ruuanlaittoon, tiskaamiseen jne. Seuraavaksi tajusin, että toisin kuin (useimmissa) töissä, kotona lasta hoitaessa ei voi laittaa ovea kiinni klo 17 ja ajatella, että tämä työpäivä oli tässä. Senkin jälkeen kun toinen vanhempi tulee kotiin, hommat jatkuvat jossain muodossa, myös viikonloppuisin. Ainoa keino irtautua duuneista kokonaan on lähteä itse pois kotoa - ja niin pitääkin tehdä, ihan jo oman mielenterveytensä takia.
Mutta kaikkeen sitä tottuu ja sopeutuu. Vähitellen mainittu kokonaisvaltaisuus ei tuntunut enää niin raskaalta ja illat ja viikonloput, jolloin lapsesta ei ollut yksin vastuussa, alkoivat tuntua rennommilta. Suurin muutos on kuitenkin tullut sitä myötä, kun Tyttö on kasvanut isommaksi. Ensin päivärytmi vakiintui ja useampien unien tilalle tuli yhdet pitkät päiväunet, joiden aikana ehtii tehdä vähän omiakin juttuja, esimerkiksi kirjoittaa blogia tai levätä itse. Tämä itsessään helpottaa arkea jo aika lailla. Leikkiminen on muuttunut erilaisia ääniä päästävien lelujen painelemisesta vähän monipuolisemmaksi ja vähitellen lapsi osaa leikkiä jonkin aikaa myös ihan itsekseen. Meidän Tytön kanssa kyse on ollut lähinnä joistakin minuuteista, mutta nekin minuutit tarjoavat joskus arvokkaan hetken esim juoda rauhassa oma aamukahvi loppuun. Ja nämä itsekseen viihtymisen jaksot pitenevät koko ajan.
Kävelemään oppiminen, joka meillä tapahtui vähän keskimääräistä myöhemmin, oli mielestäni yksi selkeä käännekohta. Enää Tyttöä ei tarvinnut kanniskella joka paikkaan, mikä häntä itseäänkin jo turhautti, vaan esimerkiksi leikkipuistoissa hän voi itse kiipeillä liukumäkiin ja laskea alas, jolloin omaksi rooliksi jää seurata sivusta, ettei vauhti ylly liian kovaksi. Nyt puolitoistavuotiaana Tytön kanssa voi tehdä jo aika paljon asioita, jotka ovat itsestäkin ihan hauskoja, kuten käydä tanssitunneilla tai vierailla Sealifessa. Ja jos välttämättä tarvitsee itselleen 20 minuuttia aikaa, mistä syystä tahansa, saa Tytön nykyään naulittua paikoilleen laittamalla Muumit pyörimään. Tiedän, ettei tällainen kuulu näin pienen lapsen oikeaoppiseen kasvatukseen, mutta joskus täydellisyyden tavoittelusta on vähän joustettava.
Yksi erittäin, erittäin vahvasti kotona viihtymiseen vaikuttava seikka on sosiaalinen kanssakäyminen. Päivät ovat sitä pidempiä, mitä suuremman osan niistä joutuu kuluttamaan kahdestaan lapsen kanssa nyhjäten. Helsingissä kävin innokkaasti eri perhekahviloissa, mutta syystä tai toisesta kontaktit muihin vanhempiin eivät muodostuneet kovin syvällisiksi. Yksikään läheisimmistä ystävistä ei sattunut olemaan samaan aikaan vanhempainvapaalla. Täällä Münchenissä olen sen sijaan päässyt mukaan suomalaisvanhempien yhteisöön, joka kokoontuu säännöllisesti ja jossa voi jutella lastenhoidon lisäksi omista kuulumisista ja fiiliksistä. Se on todella hienoa. Lisäksi tapaan silloin tällöin muutamia saman ikäisten lasten isiä. Sosiaalisesta kanssakäymisestä saan aina hurjasti energiaa ja sen jälkeen koko päivä tuntuu kuluvan helpommin ja nopeammin. Tämän ohella Tyttö saa mahdollisuuden leikkiä muiden lasten kanssa. Toisten ihmisten näkeminen siis todella auttaa ja kannattaa!
Meillä kävi sopivasti niin, että vähän raskaimpina alkuaikoina Vaimon onnistui tehdä varsin lyhyttä päivää töissä, mikä takasi mukavan pehmeän laskun. Nyt taas kun Vaimon työpäivät ovat pidempiä, pärjäilen jo paremmin. Lisäksi täytyy mainita, että Tyttö on ollut koko ajan perusterve ja nukkunut ja syönyt hyvin, joten siinä mielessä ollaan päästy helpolla. Yhtä asiaa pohdin kuitenkin alkuun pitkään: jos ja kun päivät ovat lähinnä selviytymistä ja ajan kuluttamista ja sen odottamista, että toinen vanhemmista saapuu kotiin, missä on touhun idea, nautinto? Eihän toki töistäkään aina nauti, mutta jos ei muuta niin niistä saa sentään palkkaa. Tietysti voisi sanoa, että oman lapsen kanssa oleminen ja hänen kasvunsa ja kehityksensä seuraaminen on nautinto itsessään. Todellisuudessa päivittäisessä lapsiarjessa ei tällainen filosofinen lähestymistapa paljon auta, vaikka onhan se sinänsä totta. Enemmän auttavat ne yksittäiset hetket, kun yhtäkkiä huomaa olevansa oikein iloinen ja onnellinen. Näin kävi viimeksi eilen, kun Tyttö heräsi ennen aikojaan päiväuniltaan, mikä joskus riittää pilaamaan koko loppupäivän. Nyt en kuitenkaan antanut sen häiritä, vaan lähdettiin suoraan ulos, kävin ostamassa lähikahvilasta leivän ja kahvin ja mentiin puistoon leikkimään. Oli lämmin ja aurinkoinen syyspäivä, Tyttö juoksenteli ympäriinsä ja minä istuin rauhassa penkillä nauttien kahvista ja oman lapsen riemusta. Se oli ihana hetki ja näitä hetkiä tulee koko ajan useammin ja useammin eikä minulla ole juuri nyt mikään kiire vaihtaa niitä pois.
Pahiten minut yllätti homman kokonaisvaltaisuus. Toisin kuin (useimmissa) töissä, kotona lasta hoitaessa ei voi päättää, että nyt pidän kahvitauon ja jätän siksi aikaa kaiken muun. Tilanne on yleensä päällä koko ajan. Kun jäin kotiin, Tyttö oli juuri sen ikäinen (10 kk), että hän vaati jatkuvaa huomiota ilman että olisi vielä nukkunut pitkiä yhtäjaksoisia päiväunia välissä. Ja kun Tytön hereillä ollessa ei oikein voinut tehdä mitään muuta, tuli nukkumisjaksot käyttää tehokkaasti ruuanlaittoon, tiskaamiseen jne. Seuraavaksi tajusin, että toisin kuin (useimmissa) töissä, kotona lasta hoitaessa ei voi laittaa ovea kiinni klo 17 ja ajatella, että tämä työpäivä oli tässä. Senkin jälkeen kun toinen vanhempi tulee kotiin, hommat jatkuvat jossain muodossa, myös viikonloppuisin. Ainoa keino irtautua duuneista kokonaan on lähteä itse pois kotoa - ja niin pitääkin tehdä, ihan jo oman mielenterveytensä takia.
Mutta kaikkeen sitä tottuu ja sopeutuu. Vähitellen mainittu kokonaisvaltaisuus ei tuntunut enää niin raskaalta ja illat ja viikonloput, jolloin lapsesta ei ollut yksin vastuussa, alkoivat tuntua rennommilta. Suurin muutos on kuitenkin tullut sitä myötä, kun Tyttö on kasvanut isommaksi. Ensin päivärytmi vakiintui ja useampien unien tilalle tuli yhdet pitkät päiväunet, joiden aikana ehtii tehdä vähän omiakin juttuja, esimerkiksi kirjoittaa blogia tai levätä itse. Tämä itsessään helpottaa arkea jo aika lailla. Leikkiminen on muuttunut erilaisia ääniä päästävien lelujen painelemisesta vähän monipuolisemmaksi ja vähitellen lapsi osaa leikkiä jonkin aikaa myös ihan itsekseen. Meidän Tytön kanssa kyse on ollut lähinnä joistakin minuuteista, mutta nekin minuutit tarjoavat joskus arvokkaan hetken esim juoda rauhassa oma aamukahvi loppuun. Ja nämä itsekseen viihtymisen jaksot pitenevät koko ajan.
Kävelemään oppiminen, joka meillä tapahtui vähän keskimääräistä myöhemmin, oli mielestäni yksi selkeä käännekohta. Enää Tyttöä ei tarvinnut kanniskella joka paikkaan, mikä häntä itseäänkin jo turhautti, vaan esimerkiksi leikkipuistoissa hän voi itse kiipeillä liukumäkiin ja laskea alas, jolloin omaksi rooliksi jää seurata sivusta, ettei vauhti ylly liian kovaksi. Nyt puolitoistavuotiaana Tytön kanssa voi tehdä jo aika paljon asioita, jotka ovat itsestäkin ihan hauskoja, kuten käydä tanssitunneilla tai vierailla Sealifessa. Ja jos välttämättä tarvitsee itselleen 20 minuuttia aikaa, mistä syystä tahansa, saa Tytön nykyään naulittua paikoilleen laittamalla Muumit pyörimään. Tiedän, ettei tällainen kuulu näin pienen lapsen oikeaoppiseen kasvatukseen, mutta joskus täydellisyyden tavoittelusta on vähän joustettava.
Yksi erittäin, erittäin vahvasti kotona viihtymiseen vaikuttava seikka on sosiaalinen kanssakäyminen. Päivät ovat sitä pidempiä, mitä suuremman osan niistä joutuu kuluttamaan kahdestaan lapsen kanssa nyhjäten. Helsingissä kävin innokkaasti eri perhekahviloissa, mutta syystä tai toisesta kontaktit muihin vanhempiin eivät muodostuneet kovin syvällisiksi. Yksikään läheisimmistä ystävistä ei sattunut olemaan samaan aikaan vanhempainvapaalla. Täällä Münchenissä olen sen sijaan päässyt mukaan suomalaisvanhempien yhteisöön, joka kokoontuu säännöllisesti ja jossa voi jutella lastenhoidon lisäksi omista kuulumisista ja fiiliksistä. Se on todella hienoa. Lisäksi tapaan silloin tällöin muutamia saman ikäisten lasten isiä. Sosiaalisesta kanssakäymisestä saan aina hurjasti energiaa ja sen jälkeen koko päivä tuntuu kuluvan helpommin ja nopeammin. Tämän ohella Tyttö saa mahdollisuuden leikkiä muiden lasten kanssa. Toisten ihmisten näkeminen siis todella auttaa ja kannattaa!
Meillä kävi sopivasti niin, että vähän raskaimpina alkuaikoina Vaimon onnistui tehdä varsin lyhyttä päivää töissä, mikä takasi mukavan pehmeän laskun. Nyt taas kun Vaimon työpäivät ovat pidempiä, pärjäilen jo paremmin. Lisäksi täytyy mainita, että Tyttö on ollut koko ajan perusterve ja nukkunut ja syönyt hyvin, joten siinä mielessä ollaan päästy helpolla. Yhtä asiaa pohdin kuitenkin alkuun pitkään: jos ja kun päivät ovat lähinnä selviytymistä ja ajan kuluttamista ja sen odottamista, että toinen vanhemmista saapuu kotiin, missä on touhun idea, nautinto? Eihän toki töistäkään aina nauti, mutta jos ei muuta niin niistä saa sentään palkkaa. Tietysti voisi sanoa, että oman lapsen kanssa oleminen ja hänen kasvunsa ja kehityksensä seuraaminen on nautinto itsessään. Todellisuudessa päivittäisessä lapsiarjessa ei tällainen filosofinen lähestymistapa paljon auta, vaikka onhan se sinänsä totta. Enemmän auttavat ne yksittäiset hetket, kun yhtäkkiä huomaa olevansa oikein iloinen ja onnellinen. Näin kävi viimeksi eilen, kun Tyttö heräsi ennen aikojaan päiväuniltaan, mikä joskus riittää pilaamaan koko loppupäivän. Nyt en kuitenkaan antanut sen häiritä, vaan lähdettiin suoraan ulos, kävin ostamassa lähikahvilasta leivän ja kahvin ja mentiin puistoon leikkimään. Oli lämmin ja aurinkoinen syyspäivä, Tyttö juoksenteli ympäriinsä ja minä istuin rauhassa penkillä nauttien kahvista ja oman lapsen riemusta. Se oli ihana hetki ja näitä hetkiä tulee koko ajan useammin ja useammin eikä minulla ole juuri nyt mikään kiire vaihtaa niitä pois.
Sellainen lisäys täytyy vielä itse tehdä, että toki olen kotona ollessa heti alusta asti nauttinut siitä, ettei tarvitse käydä töissä. Ei tarvitse herätä herätyskelloon, tuntea stressiä ja voi mennä koko päivän verkkareissa, jos siltä tuntuu.
VastaaPoista